Hevosjalostuksesta

su 13. heinäkuuta 2014 20.48.00

Raviurheilu on monimutkainen laji. Siinä kietoutuu monta asiaan yhteen siten, että että kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Raviurheilua ei voi kehittää nostamalle esille vain yhtä sen osaa ja unohtamalla toiset. Kokonaisetu tulee tässä tapauksessa kärsimään. Raviurheilussa on tapana kärjistää asioita ryhmien välillä. Suomenhevonen vs. lämminverinen, hevosenomistajat vs. pelurit, amatöörit vs. ammattilaiset jne. Erottavia asioita löytyy kyllä, kun niitä haetaan. Tärkeämpää olisi löytää yhdistäviä asioita, sellaisia jotka koituisivat yhteisen raviurheilun eduksi.

Myös historiassa on osattu löytää enemmän erottavia kuin yhdistäviä asioita. Erityisesti tämän on näkynyt hevosjalostuksessa. Suomenhevosen varhaisjalostuksessa oli pyrkimys puhdasveriseen suomalaiseen hevoseen. Päätehtävänä oli maa- ja metsätalous, ei raviurheilu. Monet lahjakkaat, mutta aikaansa sopimattomat ( esim. kevytrakenteiset ja urheilutyyppiset ) hevoset eivät saaneet mahdollisuutta siitoksessa ajan tiukkojen määräysten vuoksi. Syitä hylkäämiselle saattoi myös löytyä muualta. Viisinkertaisen ravikuninkaan ja periyttäjämestarin Vieterin isoemänisää Valokasta ei hyväksytty kantakirjaan. Syynä, mitä ilmeisemmin korkeat valkoiset sukat useammassa jalassa. Kantakirjaamattomus esti myös kuninkuuskilpailuihin osallistumisen. Valokkaalle tämä mahdollisuus kuitenkin tarjoutui ja se voittikin ravikuninkuuden vuonna 1945 Tampereella. Kalsea kohtelu kohtasi myös monia muita juoksijaoreja. Uljaanpoika, Eri-Aaroni, Lohdutus ja monet muut lahjakkaat kilpahevoset eivät saaneet virallisen jalostussunnan hyväksyntää, vaikka kantakirjaan hyväksyttiinkin.

Hevosjalostuksessa tulokset eivät näy heti. Varsinkin huonot ratkaisut tuntuvat useita vuosia. Suomen kaltaisessa maassa, jossa hevosmäärä on pieni, huonot ratkaisut näkyvät ja tuntuvat korostetun kauan. Tänä päivänä tehdyt virheet näkyvät ja kertautuvat tulevien vuosien aikana.

Hevosjalostukseen vaikuttavat muutkin kuin viralliset jalostukseen liittyvät vaatimukset. Kuten todettiin, raviurheilussa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Raviurheilun lama laskevine palkintoineen vie pohjaa ja innostusta kasvatustoiminnalta. Kun odotusarvo siitä, mitkä ovat varsan tulevat kilpailumahdollisuudet ja kannattaako jalostukseen asetettu panostus, laskee myös koko kasvatustoiminta. Tämä kehitys on jo näkyvissä voimakkaasti laskevina astutusmäärinä ja kasvatuksen tason ja laadun putoamisena. Selvää on, mitä pidempään raviurheilun huono aika kestää, sitä heikommaksi käy kotimaisen kasvatuksen tila. Ja kun ketju etenee varsasta kilpailevaan hevoseen, tarkoittaa se pienempiä ikäluokkia, huonompia ikäluokka- lähtöjä, huonompitasoisia raveja, yleisön kiinnostuksen hiipumista, pelivaihtojen alenemista ja tietenkin sen todennäköisyyden laskua, että pieneen ikäluokkaan mahtuisi se ravikansan toivoma huippuhevonen.

Raviurheilussa virheen korjaaminen on vaikeaa kaksi huonoa ikäluokkaa ei tarkoita pelkästään kyseisten hevosten kilpailuikää, vaan vaikuttaa myös niiden jälkeläisiin. Astuta paras parhaalla, on amerikkalainen toteamus. Meillä kotimaassa sitä voisi muokata astuta hyvä mahdollisimman hyvällä ja sopivalla. Nykyisenä tiukkana aikana voisi jopa todeta, että kunhan nyt ainakin astutat siitostammasi. Ilman kunnollista kotimaista kasvatusta kotimainen lämminverinen ja erityisesti suomenhevonen tulevat taantumaan. Aiemmin maaseudun puolesta laadittua iskulausetta, jossa todettiin, että Maaseutua ei voi tuoda, voisi muokata siten, että Suomenhevosta ei voi tuoda.

Heikkona aikana tarvitaan uskoa ja uskallusta. Kotimaista ravijalostusta ei saisi laiminlyödä, vaikka aika on taloudellisesti vaikea. Huonoja aikoja on aina ajoittain ollut raviurheilussa. Toivona on myös vireillä oleva raviurheilun rakenteellinen muutostyö. Uusi nykyaikaan liittyvä hallinto ja päätöksentekotapa takaavat raviurheilulle ja siihen kiinteästi liittyvälle jalostustoiminnalle mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä. Ei siis anneta periksi.

Kari Eriksson