Oulussa on taikaa

su 11. toukokuuta 2014 21.02.00

Kuvittelen usein, mitä vanhat esineet voisivat kertoa ajasta, jonka ne ovat olleet olemassa. Esineet ovat olleet monelaisten ihmisten käytössä ja nähneet erilaisia asioita. Vaikka ajat ovat muuttuneet monella tavalla, on esineitä käytetty pääsääntöisesti tarkoituksensa mukaisesti, eri aikoina, samalla tavalla.

Esineet eivät osaa puhua, mutta ne pitävät sisällään muistoja. Oulun ravirata ei ole esine, vaan käsite ja paikka, joka on palvellut suomalaista ja erityisesti pohjois-suomalaista raviurheilua pisimpään Suomessa. Raviradan historia ulottuu aikaan, jolloin Suomi ei vielä ollut itsenäinen, vaan tärkeää asiaa vasta suunniteltiin.

Oulun Äimärautio on alusta alkaen ollut mukana raviurheilun piikkipaikoilla. Kun Oulussa ajettiin Valtionajot elokuussa 1908, oli lupa vastaaviin kilpailuihin vain Helsingillä ja Viipurilla. Noista ajoista asti pohjoisella raviurheilulla on riittänyt kannattajia ja hyviä raviurheilijoita.

Erikoista Oulun raviurheilun kehittymisessä on ollut Heinäpään osuus suomalaisten huippuraviurheilijoiden kasvualustana. Hevoskauppa, hevoskortteli ja ehkä se, että hevosten pito laitakaupungilla oli helpompaa, olivat osaselityksiä. Allan Korpi, Pekka, Heikki ja Ilkka Korpi, Antti Teivainen ja tietenkin maailman paras raviohjastaja Jorma Kontio, ovat Heinäpään kasvatteja. Joku on sanonut, että Heinäpäässä on hevostaikaa. Vai, onko hevostaikaa koko Oulussa? Näin ainakin minä uskon.

Mitä Oulun ravirata voisi kertoa historiallisista vaiheistaan. Rata on nähnyt monet hienot kilpailut ja kuullut valitukset huonosti menneen startin jälkeen ja ilon, jota voittaminen ja menestyminen tuottaa. Rata on myös nähnyt huonoja asioita. Riidat eivät kuulu raviurheiluun. Raviurheilu heijastaa koko yhteiskuntaa. Pulavuodet, ankara sodan aika ja maan jälleenrakentaminen, se kaikki on tuttua Suomen vanhimmalle raviradalle.

Kun näitä asioita ajattelee, voi jokainen mielessään tuntea nöyryyttä ja kiitollisuutta, aiemmille raviradan ja pohjoisen raviurheilun rakentajille. Heidän työnsä on ollut tärkeää ja välttämätöntä nykyisen raviurheilun kannalta. Perinteet velvoittavat, mutta ne ei eivät saa koitua taakaksi. Myös raviurheilun tulee kehittyä, perinteitä ja historiaa kunnioittaen, mutta uutta hyväksyen ja aikaa seuraten. Nykysukupolvi on saatava kiinnostumaan raviurheilusta ja ymmärtämään sen voimakas inhimillinen sanoma. Jos Oulun ravirata osaisi puhua, se varmasti kehottaisi meitä seuraamaan aikaamme ja oppimaan virheistä. Oulussa on taikaa edelleenkin, sitä pitää osasta käyttää yhteiseksi hyödyksi.

Kari Eriksson